11 helmikuuta 2013

Paraneeko vaihtamalla?

Varoitus! Seuraava teksti saattaa järkyttää osaa lukijoista.

Kirjoittaisin seuraavan bloggauksen ennemmin täysin anonyymisti ja privaatisti - sillä vaikka seisonkin näiden sanojen takana, arveluttaa miten ihmiset ajatuksiini suhtautuvat. Rohkaistun kuitenkin tekemään tämän nyt myös julkisesti, sillä tilastojen valossa* nämä pohdintani lienevät äärimmäisen yleisiä. Yleisiä ajatuksia ja tunteita 1,5-vuotiaan lapsen vanhemmalle. Ja jos eivät samasta elämäntilanteesta huolimatta ole tuttuja sinulle, ole onnellinen. Olet siinä asemassa, missä minäkin toisaalta toivoisin olevani. (*=suurin osa avioeroista osuu perheisiin, joissa on 1,5-vuotias lapsi.)

Olen pohtinut jo jonkun aikaa sitä millainen parisuhdeidylli nykymaailmassa vallitsee. Millaisia arvoja me y-sukupolven nuoret aikuiset lataamme parisuhteeseen? Millaisista lähtökohdista ruvetaan suunnittelemaan yhteistä elämää? Onko näissä yhtäläisyyksiä vai onko lopulta kyse persoonallisuuseroista?

Itse toivoisin eläväni tasavertaisessa, jokseenkin tasapainoisessa (muttei tylsässä) parisuhteessa, jossa kumpikin tulisi huomioiduksi tarpeineen ja toiveineen. Jossa lähtökohtana olisi elää elämää yhdessä toista kunnioittaen. Jossa asioista keskusteltaisiin ja jossa ennenkaikkea oltaisiin läsnä.

Lapsuuden ihanteeni oli mennä nuorena naimisiin, perustaa perhe ja elää elämä onnellisena loppuun saakka. Oikeastaan haaveeni loppuivat siihen, kun olisi mies, koti, lapset ja auto. En ollut edes ajatellut elämää sen pidemmälle. Jotenkin sitä kuvitteli, että sitten sitä vaan on kaikki avaimet onneen ja elämä seesteistä. Hah!

No, roolimallia haaveilleni ei tarvitse hakea kaukaa. Vanhempani ovat olleet naimisissa reilut 30 vuotta. Näyttävät varsin onnellisilta vieläkin. Sanotaan, että avioerovanhempien lapset eroavat herkemmin. Eikö silloin pitkässä parisuhteessa elävien vanhempien lasten tulisi uskoa ikuiseen avioliittoon?

Kyse ei ole kuitenkaan vanhemmistani vaan minusta. En ole luonteeltani mitenkään pitkäjänteinen. En jaksa kiinnostua pitkään samoista asioista, vaikkakin innostun helposti. En ole sitoutuvaa sorttia, pidän muutoksista myös työpaikalla. Minua ahdistaisi ajatus 20-vuotisesta liukuhihnatyöpaikasta. Haluan kehittää ja kehittyä, ei silloin voi jämähtää paikoilleen, vaan sitä on vaadittava myös ympäristöltä. Olen levoton ja kaipaan vaihtelua. Näistä lähtökohdista on tällä erää vaikea ajatella, että parisuhdekaan olisi ikuinen. Tai ainakaan puolisoni ei pääse helpolla yrittäessään pitää minut kiinnostuneena.

(Niin, miksi se unelmointi päättyi lapsiin? - Minulla ei ole vastausta.)

En osaa sanoa onko tämä ajatusmyrsky pohjustusta sille, että mikäli parisuhde joskus päättyy, niin minun ei tarvitse tuntea ahdistusta, koska olen syöttänyt aikoinaan aivoihini ajatuksen, että tämä nyt on vaan nykyelämää. Sillä kyllä miuta ahdistaa pelkkä ajatuskin erosta! Etenkin se osa, miten muut siihen suhtautuvat. Mitä sukulaiset sanovat, mitä naapurit ajattelevat, entä yhteiset ystävät? Mitä lapsen koulukaverit sanovat aikanaan? (Ja samaan aikaan jokainen naistenlehdessä esiintyvä noin kolmekymppinen nainen on parin lapsen äiti, eronnut, siitä selvinnyt ja uudessa suhteessa, ilman että kukaan kyseenalaistaa naisen järjenjuoksua.)

Onko pitkä parisuhde 2010-luvulla 5, 10, 15 vai 50 vuotta? Onko pitkä parisuhde ylipäätään avain onneen? Mistä kumpuaa ajatus, että pitkässä parisuhteessa elävät ovat onnellisimpia? Kun kaikki on nähty ja yhteinen elämä enemmän kiukuttelua, kun kivaa - niin miksei vaihtaisi? Miksei parisuhdetta voisi päivittää vaikka 5-10 vuoden välein?

Ps. Älkää nyt huolestuko. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Paraneeko vaihtamalla? Jossain tapauksissa kyllä, väkivaltainen tai muuten toista alistava suhde on parempi jättää taakseen, mutta jos kyseessä on tylsistyminen, saattaisin miettiä toisenkin kerran ennen päätösentekoa.
Parisuhteessa tulee usein se seesteinen, tylsäksikin kutsuttu, vaihe. Alkuhuuma on koettu, on menty naimisiin ja lapsikin saatu perhettä täydentämään. Perheen aikuiset ovat työelämässä ja elämässä on aivan uudenlainen rytmi verrattuna "entiseen elämään", jolloin piti pitää huolta vain itsestään, ja ehkä siitä seurustelukumppanista.
Tässä kohtaa elämää on hyvä jättää liika itsekkyys taka-alalle ja rakentaa tukevaa pohjaa uudelle elämälle. Jokaisessa parisuhteessa on omat karikkokohtansa (uskallan näin väittää), niitä tulee ja menee, niistä pitää keskustella. Asiat ei parane yksin murehtien, vaan yhdessä keskustellen. Keskustelutaito vaatii myös opettelemista monilta meiltä, ei siis pidä hermostua jos kumppani ei heti lämpene ajatukselle keskustelutuokiosta. Joskus on hyvä peilata omia ongelmia lähellä olevien ihmisten kanssa. Onko joku toinen kokenut samoja asioita/tunteita, kuinka toiset ovat niistä selvinneet?
Ja mitä parisuhteen päivittämiseen tulee, olisiko viisaampi ajatus kuitenkin vaalia sitä olemassaolevaa suhdetta, kehittää sitä siihen suuntaan missä molempien on hyvä olla? Parisuhdetta tulee hoitaa, se vaatii uhrauksia molemmilta osapuolilta, ja parisuhteen hoito tarvitsee myös kahdenkeskisiä hetkiä tai matkoja, yhteisiä keskusteluaiheita, ettei yhteinen aika mene siihen että pohditaan mitä meillä huomenna syödään.
Joskus on myös hyvä olla vain hiljaa toisen kainalossa, elävän tulen äärellä, viinilasi kädessä. Loppujen lopuksi elämän ilot löytyy aika pienistä asioista, kun oppii avaamaan silmät niille :)

miij kirjoitti...

Monta hyvää ajatusta on tuossa vastauksessasi! Pitkälti olen samoilla linjoilla. Keskustelun nimeen vannon itsekin, tuo on hyvä pointti että toisinaan sitäkin joutuu opettelemaan!

Parisuhteen päivittämiseen heitän kuitenkin vielä kärjistetystikin kommentin: mistä kumpuaa ajatus, että pitkä parisuhde on avain onneen? Miksi elää vuosikausia tylsässä parisuhteessa, jos samalla voisi olla onnellinen vaikka muutamankin eri ihmisen kanssa?

En väitä, että itse uskon ylläolevaan ajatukseeni 100%sesti, haluan myös haastaa ihmisiä miettimään, mistä kumpuaa se lähtökohta, että lähes poikkeuksetta uskomme, että pitkä parisuhde on se ainoa oikea ratkaisu (ellei mies ole väkivaltainen tai jotain muuta...).

Lopuksi hurraa huuto elävälle tulelle ja viinilasille, arjen pienille iloille!

Anonyymi kirjoitti...

Hei,

Elän itsekin parisuhdekriisiä, tarkoituskriisiä, joka tuottaa tyytymättömyyttä, vaikka ulkoisesti kaikki on hyvin, enkä tiedä, mitä tehdä. Jos haluat kirjoitella aiheesta anonyymisti, niin osoitteeni on

shchuka
kissanhäntä eli ät
hotmail
piste
fi

Minulla ei ole oikein ketään, jonka kanssa osaisin tai tahtoisin purkaa asiaa, mutta pidän kirjoittamisesta. Siksi kysyin.

Jos et tahdo kirjoitella, niin kaikkea hyvää kevääseen.

PoutaPilvi kirjoitti...

Vinkkinä, kato raamatusta mitä siellä sanotaan parisuhteesta ;) sanotaanko että vaihtamalla paranee ja mene uuden kanssa aina kun siltä tuntuu vai miten se meni?

Homsantuu kirjoitti...

Hei, kiinnostavia ajatuksia, niin kiinnostavia, että on pakko kommentoida. Minä olen ihmetellyt, miten nykyajan ihmiselle on niin vaikeaa pysyä yhdessä parisuhteessa. Olemmeko niin mulle-kaikki-heti -tyyppejä, että ryntäämme suhteisiin suin päin, vaikkemme olisikaan varmoja kumppanista tai omista tunteistakaan? Sitten muutaman vuoden päästä ei enää nappaa ja vaihdetaan uuteen. Ei siinä mitään niin kauan, kun kyse on aikuisten ihmisten välisistä suhteista, mutta. Kuten kerroit, suurin osaa eroista tapahtuu lapsiperheissä ja usein lasten ollessa pieniä. Mielestäni siinä vaiheessa, kun aletaan lapsia suunnittelemaan ja saamaan, pitäisi vanhemmille olla itsestään selvyys, että lapset hoidetaan yhdessä vähintään aikuisuuden kynnykselle. Ja yhdessä hoitamisella tarkoitan nimenomaan sitä, että sitoudutaan siihen parisuhteeseen, eikä hoideta lapsia kahdesta eri kodista. On nimittäin aivan kukkua, etteivät lapset muka kärsi vanhempien erosta! Näin sitä kipua työssäni lähestulkoon joka päivä ja näen sitä myös lähipiirissäni. Mielestäni tässäkin asiassa lapsen hyvinvoinnin pitäisi mennä aikuisen mielihalujen edelle. Miksi ei haluta nähdä vaivaa parisuhteessa viihtymisen eteen, vaan otetaan mieluummin uusi, kun vanha tuntuu loppuun käytetyltä? Koska se on helpompaa ja nykyään kaikessa halutaan päästä helpolla, vaikka lapsi siinä sivussa joutuisikin heittopussiksi. Ei se nyt mitään, jos lapsi vähän oireilee, me ammattilaiset sitten siivotaan hyvää oloa etsivien vanhempien jättämä paha olo ja tunnesotku. Surullista sanon minä, itsekkyyden pitäisi olla sallittua vasta, kun lapset on kasvatettu.

miij kirjoitti...

Anonyymi, anteeksi - unohdin blogin omissa touhuissani niin pitkäksi aikaa, että nyt tuntuu jo vähän hullulta kirjoittaa sinulle sähköpostia. Toivottavasti elämäsi on nytkähtänyt askeleen parempaan suuntaan ja tarkoitus parisuhteellesi löytynyt. Oletko keskustellut toisen puoliskon kanssa asiasta?

PoutaPilvi - tarkoitukseni oli herätellä ajatuksia, että kenellekään meistä ei parisuhde olisi itsestäänselvyys. Siinäkin mielessä tuo pointtisi on hyvä :)

Homsantuu, olipa tekstissäni monta omaakin ajatustani. Toisaalta - jos erossa lähtötilanne on kammotus, voi lopputulos olla lapsillekin helpotus. Mutta näissä erotaan "kun en jaksa edes yrittää" tai "etsiä uusia puolia puolisostani" tilanteissa tuo kirjoituksesi osuu ja uppoaa. Toki mielestäni kuitenkin vanhemmillekin terve itsekkyys on hyväksyttyä, ei omaa elämäänsä voi unohtaa 18-x -vuodeksi (lasten ikäerosta riippuen) - mutta sitä voi elää kohtuuden rajoissa :)